Tämä melkein blogi on taas jäänyt vaille minkäänlaista huomiota osaltani lukemattomista syistä. Suurimpia niistä lienevät laiskuus, masennus ja alkoholi. Puhun masennuksesta ja alkoholista. Mutta en kai ole kertaakaan puhunut siitä, mitä elämäni ryyppyputken, tai masennuksen aiheuttaman lamaannuksen aikana on. Osittain häpeän kertoa siitä. Ainoat ihmiset, joille olen koskaan rehellisesti kuvaillut elämääni pahimmillaan, ovat olleet alan ammattilaiset ja pari sellaista ihmistä, jotka ovat itsekin olleet samankaltaisessa tilanteessa. Mutta tänään, juuri nyt, minulla on virtaa ja halua tehdä tämä.

 

Idean avautumiseen sain tänä iltana tullessani kotiin kauppareissulta. Suljin ulko-oven ja astuin eteiseen. Hengitin syvään ja huomasin, että asunnossani ei haise. Se hetki sai hymyn huulille ja itse asiassa taisin siinä kuiskatakin pienen "jesss"-sanasen. Mutta eikös sen pitäisi olla ihan normaali tilanne? Siis, että asunto ei haise pilaantuneen ruuan, pinttyneen lian ja vanhan kaljan sekoitukselta? Ei se aina ole.

 

Olen suunnilleen perjantaista (tai lauantaista, kuka näitä muistaa) asti maannut sohvalla apaattisena. Sitä taas edelsi kahden viikon rehellinen benderi. Juuri tänään katselin tyhjiä kaljalaatikoita. Niitä oli 11. Ei kuulosta ehkä niin katastrofaalisen paljolta, mutta silti. Kyllä se kahteen viikkoon ahdettuna vaan tuntuu aika tujakasti.

Se juominen. Eka ilta ja jopa se seuraavakin päivä ovat yleensä ihan siedettäviä, ehkä jopa kivoja. Aloitellessa mieli on virkeä ja on energiaa laittaa ruokaa ja ehkä itsensäkin. Usein sinä putken alkuiltana menojalkaa nimittäin saattaa vähän vipattaa ja niin lähipubi kutsuu. Uusia kavereita löytyy ja meno on kova. Seuraavana aamuna kuitenkin turhan usein tyttö herää meikit poskilla, sukkahousut väärinpäin ja pahimmassa tapauksessa vieressä on joku täysin tuntematon. Eihän siinä. Jos vain sen karpaasin häädettyään kykenisi keittämään kahvit ja selvittelemään päänsä. Mutta kun ovi kolahtaa, niin uusi tölkki aukeaa. Tärinät juodaan pois ja sitten alkaakin olla taas hyvä olo. Takaraivossa tosin jyskyää paha aavistus siitä, millaisia päiviä on vielä edessä.

 

Baarisekoiluista huolimatta olen kuitenkin yksinjuoja. (Onkohan tuo oikea sana?) En niin hirveästi tykkää esimerkiksi juhlista, joissa pitäisi osata juoda sivistyneesti. En minä halua juoda kahta lasia viiniä ruuan kanssa ja jatkaa kahvilla. Minä haluan istua jalat ristissä sohvalla mukavissa vaatteissa, läppäri käsillä muun maailman sulkiessa silmänsä. Tai sitten minun sulkiessani silmäni muulta maailmalta. Facebook, runosivusto, interpals, youtube, nettipelit (ei tietenkään liian vaikeat, semmoset point & click -tyyppiset ovat sellaisia, joihin jaksaa siinä tilassa keskittyä), sekä tietysti TV. Välillä vähän musiikkia Spotifysta. Sitten kun uni alkaa olla lähellä haetaan jääkaapista jotain. Mitä tahansa. Ei siinä viidentenä päivänä enää jaksa katsoa, mitä suuhunsa pistää. Sitä vain syö vähän jotain yrittäen huijata itseään, että se suojaisi pahimmalta krapulalta. Ei, ei se suojaa.

 

Putken viimeiset päivät ovat täyttä helvettiä. Sitä herää ja ensin vähän kuulostelee, tuleeko oksennus nyt vai heti. Jos se ei heti lennä ja kaljaa yhä on, äkkiä tölkki auki ja puolet kurkkuun. Tärinä on kamala, olo helvetillinen ja morkkis vertaansa vailla. Juomista jaksaa yleensä 2-4 tuntia, sitten pitää taas painaa pää tyynyyn. Koiranunta saa nukuttua yleensä myös sen parisen tuntia, sitten taas kokeillaan, meneekö vielä alas. Tätä vaihetta jatkuu yleensä kaksi, parhaimmillaan/pahimmillaan kolmekin päivää. Siitä lähdetään sitten siihen krapulaan.

Eikä muuten puhuta päänsärystä ja vähän säikystä olosta. Ei, vaan oksennetaan noin 10 minuutin välein, ja oksennetaankin muuten rajusti. Sitä kestää noin vuorokausi. Ikää kun tulee, tuo vaihe vaan pitenee. Lopulta tuntuu, ettei oikeasti enää edes jaksaisi. Mutta aina vain pakko nousta istumaan, nostaa sanko syliin ja kyyneliä puskien vaan jatkaa. Kipu on loppuvaiheessa sanoinkuvaamaton.

 

Kun sitten yhtäkkiä huomaa, että edellisestä pitkästä syljestä on jo pari tuntia, voi kokeilla juoda pari vähän isompaa kulausta vettä, tai jos oikein onnekas on, kivennäisvettä. Jos ne pysyvät sisällä, voi onnitella itseään. Norjan puhumisen vaihe on ohi. Mutta itse se kiirastuli ei vielä lähellekkään.

En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka kykenevät tuon vaiheen jälkeen nukahtamaan. En pysy edellisen vaiheen rujon fyysisen haasteen takia edes pystyssä moneen monituiseen tuntiin. Makaan sohvalla kuunnellen loopina yleensä Uuden Päivän jaksoja youtubesta. Siinä on jotain tutun rauhoittavaa. Enkä tuossa tilassa osaa olla hiljaisuudessa, tarvitsen puhetta ympärilleni. Tässäkin vaiheessa on vielä äärimmäisen vaarallista edes ajatella syövänsä jotain, mutta aina välillä uskaltaa siemailla nesteitä. Vatsakipu, krampit, päänsärky ja tärinä pysyvät kuitenkin tasaisen lujina, eikä sähköiseen mieleen uni tule.

 

Juurikin nyt olen viimeinkin selvinnyt kolmen vuorokauden valvomisesta. Siihen lasketaan krapula, sitä seuraava päivä, sekä sitten jo päivä jona kykenin vähän syömään ja jaksoin (hyvin vähän, mutta kuitenkin) raivata olohuonettani, jotta pääsisin esteettä keittiöön vesihanalle. Viimeiset tunnit ennen nukahtamista olivat järkyttäviä. Kuulin ääniä. Ei ollut ensimmäinen kerta. Kesällä tein oman valvomisennätykseni, vähän reilut 4 vuorokautta. Silloin aloin pikkuhiljaa jo nähdäkin harhoja ja voin sanoa, että se oli jumalauta pelottavaa.

Tällä kertaa "onneksi" vain kuulin omiani. Kello alkoi olla kahdeksan aamulla ja olin epätoivoinen. Sitten kuitenkin tunsin sen, pää alkoi painua läpi tyynystä. Ja kun seuraavan kerran tulin tietoisuuteen ja avasin silmäni, kello oli kolme iltapäivällä. Melkein itkin onnesta.

 

Se oli eilen. Tuolloin nousin ylös ja keitin kahvit. Olo oli silti henkisesti täysin paska. Katselin kämppäni raunioita. Nyt seuraa se ällöttävä osuus:

Kun juon, keskityn vain siihen. Jos ennen sammumista tölkissä on yhä olutta, en minä jaksa käydä kaatamassa sitä viemäriin. Lasken tölkin pöydälle. Jokainen voi mielessään laskea, kuinka monta kertaa kahden viikon aikana ehtii sammua luettuaan noista parin tunnin pätkistä. Ja jokaisella kerralla jälkeen jää se tölkinpohja. Kämppä on siis aika pitkälti täynnä niitä. Keittiö taas. Likaiset astiat, pitsojen syömättömät reunat ja jääkaapissa majailevat, pilaantuneet ruuat. Eilen jaksoin tehdä sen verran, että yökköreaktio tiukilla tyhjentelin puolikkaat tölkit viemäriin, pussitin ne ja siirsin nämä kolisevat säästöpossuni pois näkyviltä. (Tässä vaiheessa rahatilanne on sellainen, että ennen seuraava tukipäivää kaikki ruoka ostetaan tyhjillä tölkeillä.)

Astioille en kyennyt tekemään kuitenkaan mitään. Ottaessani maitoa jääkaapista pidätin hengitystä. Vain sohvalla olin suhteellisen turvassa hajulta. Tuoreen maidon selitän sillä, että kuitenkin pystyn lähikaupassa käymään heti, kunhan jaloillani pysyn. Peitän paskaiset hiukseni pipolla, järkyttävät kasvoni kaulahuivilla ja kiiruhdan vain nopeasti maitohyllyn kautta kotiin.

 

Eilen olin jo sen verran selvä ja järjissäni, että tiesin kyllä, mitä kaikkea pitäisi tehdä. En silti vain kyennyt siihen. Ajattelin jo, että lähtisin ulos kävelylle. Kävelisin niin pitkälle kuin voisin. Pukeutuisin liian vähiin vaatteisiin ja yrittäisin paleltua. Illalla mennessäni nukkumaan mielessä pyörivät kaikenlaiset ajatukset aina itsesäälistä ja itseinhosta itsetuhoon. Ulospäin muille ihmisille sanoin kuitenkin tilanteen olevan jo parempi. Ja olihan se fyysisesti. En vain oikein tiennyt, miten olisin kaivanut ihmisen itsestäni esiin.

 

Tänään heräsin jälleen iltapäivällä ja rupesin kahville. Kahvin keittyessä sen enempiä ajattelematta vetäisin kumihanskat käteeni ja keräilin ruuanrippeet kipoista ja lautasilta ja pussitin ne. Minulta meni puolisen tuntia ennen kuin istahdin aamukahville. Laitoin pahiten pinttyneet astiat likoamaan ja keräsin roskat olohuoneesta. Uskomatonta, mutta totta. Emmerdalen alkaessa keittiö oli puhdas. Olin tiskannut jokaisen astian, ne pahimmatkin! Päätin siinä vaiheessa, että jatkan huomenna. Mutta kun se piikki iskee, niin se iskee. Long story short: Emmerdale jäi taka-alalle.

Nyt kello on yhdeksän ja kämppä on imuroitu, järjestelty ja jääkaappia avatessa ei tarvitse pelätä näkevänsä mitään pilaantunutta. Kaupasta on haettu tuoretta syötävää, pyykit on laitettu valmiiksi huomista pyykkivuoroa varten ja kylppäri on pesty. Ainoastaan makuuhuone odottaa vuoroaan.

Mutta se tunne, kun suihkusta tultuasi katsot itseäsi silmiin peilistä ja tiedät, että olet saavuttanut jotain... Se on sanoinkuvaamaton. Tiedän, ettei pikku siivoilu ja itsensä peseminen ehkä kuulosta lukijasta paljolta, mutta minulle se oli iso askel. Täällä voi taas kävellä ravistelematta jatkuvasti roskia sukistaan, hengittää vapaasti ja keittiön tasoille uskaltaa koskea pelkäämättä saavansa jotain hullua bakteeria. Tein tuleville päiville ruokalistaa, jotta tiedän mitä kokkailla ja kävin hakemassa niihin tarvittavat aineet kaupasta. Otin huomista varten jauhelihan sulamaan. Keitin iltateetä. Ja tiedän, että tänne uskaltaa taas päästää jonkun sisälle häpeämättä, näin niinkuin lauantaiksi sovittua liikkuvan avohoidon kotikäyntiä ajatellen.

 

Se ihminen on taas löytynyt. Siinä ehkä kesti, mutta se tapahtui.

Kiitos ja anteeksi.