Kirjoittajaryhmän innoittamana selasin Rakkausrunoissa olevaa arkistoani. Yksi suhteellisen uusi tekele kertoo hyvin paljon tämänhetkisistä fiiliksistä. Tuntuu kuin aivojen ympärille olisi kiedottu verkko, jota en osaa purkaa. Se verkko estää jäsentelemästä ajatuksia ja saa olon tuntumaan epätoivoiselta. Mikään ei suju, sanat eivät löydy. Turha nyt edes yrittää mitään uutta. Siispä vanhalla runoudella eteenpäin.

musta sade puhkoo ihoani
ja jäljessäni mateleva varjo värisee kylmästä
mutta minä olen tyhjä, enkä tunne viimaa

voisin tempautua tuuleen
pudota tältä ylikulkusillalta
enkä varmasti edes huomaisi sitä

kaikki minussa keskittyy yhteen
pitämään tämän sekasorron koossa
estämään ruumiini leviämisen

sisälläni kiehuu, vaikka olen jääkylmä
painan käsivarret kylkiini
jotten räjähtäisi tuhkaksi

hiuksissani raivoava myrsky
peittää alleen suustani karkaavan valituksen

-en jaksa enää kauaa