Täällä puhuu onnellinen yksinasuja. Vajaat kaksi viikkoa on nyt mennyt ja kämppä alkaa muotoutua mieleisekseni. Olohuoneesta tosin puuttuu vielä matto ja olen saamassa tänne vähän isomman sohvan piakkoin, kun isäni muuttaa yksiöön ja vaihdamme sohvia keskenämme. Makkariin pitäisi saada vielä kattolamppu. Nyt siellä on vain ikkunassa roikkuva jouluvalo ja pöytälamppu. Kylppärista puuttuu korivaunu ja eteisestä myös kattolamppu. Muuten täällä alkaa olla kaikki kunnossa. Seinille kun vielä saisi jotain. Ostin tänään kirpparilta kaksi pientä Ankkataulua ja toinen löysi jo paikkansa keittiöstä. Anteeksi, keittokomerosta. Komero vaan on sen verran iso, että kyllä tuota voi hyvällä omatunnolla keittiöksi kutsua.

 

Isähän oli sitä mieltä, että tää kämppä on jopa liian iso minulle yksin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koko on just eikä melkein passeli. Neliöt on käytetty oikein hyvin. Kylppärin kokoa isä ihmetteli eniten. Mihin noin isoa kylppäriä muka tarvitsee?! Huomautin, että on ihan mukavaa, että pyykit voi kuivattaa kylppärissä, eikä tarvitse tuoda telinettä olkkariin. Ja suihkutilaa on reippaasti. Naisena arvostan tuollaisia asioita.:D

Arvostan myös suuresti sitä, että minulla on nyt oikea makuuhuone. Tuntuu kivalta illalla sammutella valot muusta kämpästä, sulkeutua makkariin ja valmistautua nukkumaan. Selkeä makuuhuone on vaikuttanut positiivisesti nukkumiseeni. Olen mielestäni nukkunut viimeisen viikon aikana levollisemmin kuin pitkiin aikoihin.

 

Olen saanut osan huonekaluistani lahjoituksena, osan olen ostanut itse. Vaikka kaikki tavarat eivät sovikaan toisiinsa, olen silti omasta mielestäni onnistunut luomaan ympäristöstäni omanlaiseni. Ruokapöytä saa rahatilanteen salliessa ylleen juuri oikeanlaisen pöytäliinan ja olen jo suunnitellut millaista mattoa alan kutoa olkkarin lattialle. Olen kolunnut kirppareita löytääkseni seinille jotain juuri oikeanlaista, mutta noita Ankkatauluja lukuunottamatta vielä ei ole tärpännyt. Ikeassahan olisi ollut ihania canvas-tauluja, mutta kun ne samat Chaplinit yms. löytyvät joka toisesta kodista. Minä tahdon jotain persoonallista ja kaunista. Eipä noilla niin kiire ole. Ehdin löytää seinilleni jotain juuri sopivaa.

 

Olen erittäin tyytyväinen siihen, että saan sisustaessani harrastukseni näkyviin. Yhdessä nurkassa töröttää neulekori ja TV:n vieressä seisoskelee kitara. Kirjahylly tulee käsittämään kutistuneen DVD-kokoelmani, sekä harvat kirjani. Sohvapöydälle olen levittänyt 500:n palan palapelin, jonka kanssa ennustan hävittäväni loputkin marmorikuulat pienestä päästäni. Mutta onpahan tekemistä.

 

Välillä tuntuu, että tekemistä on liikaakin. En tiedä mikä, mutta joku on kaivellut jo pitkään. Olen huomannut itsessäni piirteitä, jotka näyttäytyivät viimeksi silloin, kun viimeisin syvempi masennuskausi oli alkamassa. Nyt osaan onneksi lukea merkit ja tiedän valmistautua, mutta pahalta tuntuu silti. Vaikka lääkitys kuinka on kohdillaan ja mielekästä tekemistä on, mitä se on verrattuna siihen tunteeseen, että voisi koska tahansa hypätä ratakiskoille taakseen katsomatta? Nyt ei siis tunnu tuolta, mutta luulen ja pelkään, että tuo tuttuakin tutumpi tunne on palailemassa. Yritän toki pitää huomioni muualla, mutta miten kauan tahdonvoimani riittää, kun töissäkin on alkanut hieman hiertää?

Töissä siis hiertää vain stressi, ei sen kummempaa. Olen edelleen sitä mieltä, että tuo päiväkoti on minulle juuri oikea paikka. Saan työstäni vastineeksi niin paljon. Koen lähes päivittäin pieniä ja arkisia hyviä tunteita ja ne juuri pitävät pääni pinnalla. Yksikin muikea hymy juuri vuoden täyttäneeltä pikku mieheltä ja päivä on pelastettu. Kiire vain yrittää painaa takaisin pohjalle, mutta ainakin vielä olen tiukasti kiinni rantahietikossa.

 

Toivotaan, ettei ote lipsu.