Osnan (Oulunseudun nuorisoasuntoyhdistys) toimistolla oman asunnon etsimistä kuvattiin matkana. Se voi olla pitkä. Sopivaa luukkua voi joutua odottamaan jopa kuukausia. Matkan aikana tehdään käytännön valmisteluja kuten esim. hankitaan huonekaluja. Tärkeää on henkinen valmistautuminen, sillä vaikka omassa kämpässä asuminen onkin kivaa ja jännittävää, on se myös raskasta ja vastuuntäyteistä.

Ja sitten paskapuheet sikseen, minä menen huomenna allekirjoittamaan vuokrasopimuksen!

 

Kaikki on taas vaan tapahtunut. Mitenkäs sitä sanotaankaan, asioilla on tapana järjestyä? Laitoin asuntohakemuksen Osnalle vajaat kolme viikkoa sitten, jos muistan oikein. Eilen kävin toimistolla ja sain asuntotarjouksen. Tänään kävin katsomassa kyseistä kämppää ja huomenna käyn tosiaan allekirjoittamassa vuokrasopimuksen. Kuukauden päästä pääsen muuttamaan ihanaan kaksioon!

 

Olen onnesta sekaisin! Asunto oli kuin tehty minulle. Tilava keittokomero (siis oikeasti ainakin kolme kertaa isompi kuin ekan oman kämppäni keittokomero), hyvän kokoinen kylppäri, iso makuuhuone jota oltiin siunattu paljolla kaappitilalla, sekä vähintään yhtä iso olohuone, josta pääsee parvekkeelle. Asunto on kolmannessa kerroksessa, joten jopa minä uskallan oleskella parvekkeella. Näen jo sieluni silmin jyskistä valmiiksi hankkimani ihanat, valkoiset huonekalut paikoillaan. Ainut, mikä vielä puuttuu, on sohva. Mutta ehtiipä senkin. Huhhuh, olen aivan tiltissä. Tätä on niin odotettu ja nyt se on lähellä.

Nyt pitäisi sitten katsella verhoja ja miettiä pöytäliinaa ja sen sellaisia. Niillä saa äkkiä vähän askeettisemmastakin kämpästä lämpimän kodin. Nähtiinhän se töissäkin. Ruokasaliin kun saatiin ihanat, värikkäät verhot, niin ilme oli heti eri.

 

Ja ehkä hienointa tässä kaikessa on se, että olen saanut velka-asiat eteenpäin ja alan maksella niitä pois heti seuraavasta tilistä. Uskomatonta miten kymmenen minuutin puhelun seurauksena voi olla niin älyttömän suuri helpotus! Aivan järkyttävän iso peikko putosi nyt kelkasta. Velat on siellä vieläkin, ne ei ihan heti karkaa mihinkään, mutta ne alkaa lyhentyä. Olen ottanut itseäni viimein niskasta kiinni ja kohdannut vastuun. Ja se tuntuu hyvältä, ihan uskomattoman hyvältä.

 

Ajatella... Oma kämppä, velkojen lyhennys, työt, koulu ja mahdollisesti vielä kissanpentu kirsikaksi tämän suuren kakun päälle.;) Tuttava vihjaisi, että hänellä saattaisi jossain vaiheessa olla tarvetta sijoituskodeille, joten sormet ja varpaat ristiin vaan.

 

Kaunis on elämä, kun sitä tarpeeksi kauan jaksaa katsella ja käännellä. Rasmuskin on sitä mieltä.