Nyt se on valmis! Serkkupoika täyttää vuoden ja sain viimein valmiiksi synttärilahjan. Tämä pehmolelu oli ensimmäinen lajiaan, jonka tekoon en käyttänyt mitään olemassa olevaa mallia/ohjetta. Ja siltä se myös näyttää, mutta jospa 1-vuotias ei alkaisi kovin nyrpeäksi kriitikoksi.

Muuten en sitten olekaan tänään saanut aikaiseksi muuta kuin ruuan pikkuveljille. Eikä sitä oikeasti ruuanlaitoksi voi laskea, jos vain keittää riisiä, ruskistaa jauhelihaa ja sekoittelee erinäisiä asioita samaan kattilaan. Tässä pari päivää on ollut jotenkin hyödytön ja saamaton olo. Tekemistä olisi, mutta en jaksa keskittyä mihinkään. Tekijäänsä odottavat säärystimet, ruokapöydän tabletit ja hartiahuivi. Lukijaa vartoo kolme kirjaa. Ja toki olisi imurointia, moppausta ja pölyjen pyyhkimistä. Ahdistaa.

Aina uutta neuletta/virkkuutyötä aloittaessani teen sen virheen, että hehkutan uutta ideaa liikaa. Sama pätee maalaamiseen, sisustamiseen, ihan kaikkeen. Sitten kun homma seisoo muutaman päivän, ihmiset (lue: äiti) alkavat kysellä mikä maksaa. Sitten iskee epätoivo. Enkö pysty tähänkään? Pitikö tämäkin taas sössiä näin? Ja niin syntyvät ikiprojektit, jotka pölyttyvät huoneiden pimeissä nurkissa ja komeroiden perukoilla.

Eihän noin tietenkään aina käy. Hei, tuo silinterimonsterikin tuli kuin tulikin valmiiksi! Seuraavaksi haluan saada nuo ruokapöydän tabletit pois alta. 3 down, 3 to go. Kissakin on jo testannut ne ja ilmeisen hyvät ovat.:)

Ja täten lupaan itselleni, että tänä iltana jatkan Jodi Picoultin Korutonta totuutta edes parin luvun verran. Cross my heart and hope to die, stick a needle in my eye.