Niin sen vain huomaa mitä pitkä sairasloma ja osittainen eristäytyminen muusta maailmasta ihmiselle tekevät. Tällä viikolla on kolme menoa, vain kolme. Psykologilla käynti, depressioryhmä ja kirjoittamisryhmä. Vain nuo kolme asiaa riittävät kasvattamaan painetta rinnassa ja saavat kämmenet hikoamaan. Ei siinä, lähden suhteellisen mielelläni vielä tuosta ovesta ulos ja istahdan bussiin, tai vaihtoehtoisesti kävelen. Itse asiassa tykkään hirmuisesti bussissa istumisesta ja alkaahan tuolla olla ihan hienot ilmat kävelläkin. Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan vielä sisällä kanssakäyntiä ihmisten kanssa.

Jostain käsittämättömästä syystä muiden ihmisten läsnäollessa menen niin sanotusti puolilukkoon. Tulipa taas keksittyä uusi sana. Tarkoitan, että pystyn kyllä puhumaan, sekä ryhmässä, että psykologin kanssa kahdestaan, mutta en saa ulos niitä asioita, joista todella pitäisi puhua. Tahtoisin sylkäistä ilmoille, miten paha olo yhä iskee päivittäin. Tahtoisin viskata kasvoilleni pesiytyneen kestohymyn nurkkaan ja näyttää juuri niin väsyneeltä kuin todellisuudessa olen. Tahtoisin pudota polvilleni ja huutaa rehellistä suoraa huutoa. Välillä paine kasvaa niin kovaksi, että kävellessä täytyy puristaa käsivarret kylkiin, ettei räjähtäisi.

 

Onneksi on olemassa musiikki. Olo helpottaa äkkiä, kun lyö Imagine Dragonsin Demonsin soimaan ja antaa mielen vaeltaa hetken aikaa täysin omia polkujaan. Sulkee toviksi silmänsä ja antaa itselleen luvan unohtaa ajan ja paikan. Joskus kipua katoaa kokonaan, joskus se häilyy taustameluksi takaraivoon. Pääasia on, että pääsee niskan päälle.

Eihän tämä mikään foolproof keino ole. Ei se polte aina helpota. Joskus se jyskyttää armotta päiviä. Mutta Demonsin kaltaiset kappaleet saavat uskomaan, että tuolla jossain on olemassa joku, joka ajattelee samoin kuin minä. En ole ainoa. Taisteluni ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen, eikä tavaton.

 

Ja kohta herää huomaamaan jaksaneensa taas yhden päivän. Ensi yöstä ennustan vaikeaa, sillä huomenna alkaa se freaking kirjoittamisryhmä. Olen toisaalta odottanut sitä innoissani, toisaalta taas kauhuissani. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, ettei siellä kukaan katso kieroon, stressaan äärettömän paljon. Mitä jos muut pitävät minua outona? Mitä jos en tule toimeen kenenkään kanssa? Mitä jos en osaakaan kirjoittaa mitään? Mitä jos ne pitävät minua tyhmänä? Voi luoja... Kuinka sitä haluaisikaan edes päiväksi hypätä jonkun toisen nahkoihin.

Tai edes osata ottaa yhtä rennosti kuin kissa.