Viimeöisen uneni innoittamana äidyin muistelemaan katkolla olevaa vaihetta elämästäni. Baareilua. Olen tosiaan nyt määrittelemättömän pituisella tauolla alkoholin ihmeellisestä maailmasta. En sano, ettenkö enää koskaan joisi. Toivon kauempana tulevaisuudessa saavuttavani normaalin suhteen tuohon ihmeelliseen aineeseen, mutta tällä hetkellä en kaipaa sitä elämääni. Olen itse asiassa pärjännyt yllättävän hyvin ilman viinaa. Olen päässyt kosketuksiin sellaisten harrastusten kanssa, joita en kännihuuruissani kyennyt ylläpitämään, ja löytänyt uusia väyliä ilmaista itseäni. Kun noin puolitoista vuotta sitten poimin Halpa-hallista koriini puikot ja pari lankakerää en arvannut, että olisin vielä nykyäänkin täysin langoilla värkkäilyn lumoissa.

 

Anyway, pointtini on se, että näin selvin päin pystyn tekemään enemmän asioita ja nauttimaan niistä. Piirtäminen ja maalaaminen sujuvat vakaalla kädellä paljon paremmin ja kirjoittaessa sitä ei vain sylkäise ulos ensimmäistä sanaa, joka kiipeää kielen päälle. Olen myös löytänyt itsestäni ruuanlaittajan ja leipurin. Jos 18-vuotias minä olisi nähnyt tulevaisuuteen, olisi hän luultavasti hypännyt sillalta. Tällainen kesy kotielämä oli sen tytön suurin painajainen. But guess what? Olen ihan pirun tyytyväinen.

 

Ainoa asia, mitä vähänkään kaipaan entisestä menosta ovat baarit. Eivät mitkään tanssipaikat, vaan rehelliset pubit. Hämärä valaistus, mukava baarimikko jolle jutella ja samat naamat vakipöydissään. Tuttua ja turvallista.

Koskaan pubiin astuessani en ollut hakemassa miesseuraa, enkä ollut menossa juomaan tietoisesti päätä täyteen. Menin sen tunnelman takia. Ymmärrän ihmisiä, jotka kiertävät lähiöiden räkäiset pikkujuottolat kaukaa, mutta jokin niissä viehätti minua. Jos halusin istua yksin lukemassa lehteä tai tekemässä ristikoita, se sallittiin. Jos taas olin juttutuulella, yleensä aina löytyi joku, joka jaksoi iskeä tarinaa.

Sopivasti humalainen ihminen on uskomaton eläin. Sosiaalinen, empaattinen, säkenöivä keskustelija ja syvällinen filosofi. (Huomaa pieni sarkasmi.) Mutta ihan vakavasti sanottuna, nautin baareissa käymistäni keskusteluista täysin vieraiden ihmisten kanssa. Pari tuntia silkkaa paskanjauhantaa ilman mitään vaatimuksia tai odotuksia.

 

Ja nyt enkeli olkapäälläni huutaa: Mikset voisi tehdä samaa selvin päin? Mene ulos. Aloita keskustelu. Hanki ystäviä. Hanki elämä! Harmi, että kuulun tämän eläinkunnan sellaiseen alalajiin, joka selvänä pelkää uusia ihmisiä, potee järkyttävää alemmuuskompleksia ja kammoaa keskusteluja koska ei ikinä tunne olevansa tarpeeksi hyvä argumentoija. Kun uusi ihminen lyö kortit pöytään tällä tytöllä menee pupu pöksyyn ja jokainen mielipide, sekä idea katoavat sen viiksekkään puputtajan mukana. Ja minä en ole Alice, en uskalla edes kurkistaa kaninkoloon.

 

En kaipaa juomista, enkä humalaa. Kaipaan sosiaalista itseäni. Olen jo löytänyt niin paljon muuta. Kunpa tuokin muukalainen vielä kävelisi vastaan.