Sumua. Pää täynnä sitä. Jokin ahdistaa, mutten saa siitä otetta ja ehkä juuri se ahdistaakin eniten. Jos tietäisin, mistä tämä taas juontaa, olisi tunnetta helpompi käsitellä. Nyt kaikki mitä on, on epämääräinen kipu. Se on kuin kutina, joka vaihtaa paikkaa raavittaessa. Pitääkseni toimintakykyä yllä lennän ympäri asuntoa milloin imuroimassa, milloin leipomassa. Värkkään jatkuvasti jotain ja vielä yhtä asiaa tehdessäni, suunnittelen jo toista. Pelkään, että jos pysähdyn, en enää pääse liikkeelle. Vasta illalla annan itselleni luvan rauhoittua. Iltaisin olen jo niin väsynyt, etten enää jaksa pelätä muuta kuin nukkumaan menemistä.

Kyllä. 23 vuotta ja yhä pelkää nukkumista. Tai oikeastaan pelkään, etten saa unta ja se pelko saa minut venyttämään vuorokauden rajoja aina mahdottomiin saakka. En tahdo maata valveilla ja joutua oman mieleni armoille. Samasta syystä en mielelläni matkusta ilman musiikkia tai lukemista ja jopa lähikauppaan mennessä on oltava napit korvilla. Miten siis ratkaisen iltaisin tämän kauhunhetken? Nukkumaan mennessä laitan kuulokkeet läppäriin kiinni ja pistän pyörimään jonkun tv-sarjan. Simpsonit, Futurama ja Family Guy toimivat parhaiten. Tietysti laitan äänen tarpeeksi pienelle, että yleensä voin nukahtaa, mutta minun täytyy saada puheesta selvää. Kuuntelen siis hauskoja komedioita ja nukahdan keskelle lempihahmojeni vitsejä. Näin minun ei tarvitse maata hiljaisuudessa ja käydä päänsisäisiä keskusteluja pirujeni kanssa, eikä yrittää väkisin työntää ajatuksia pois. Keskityn vain kuuntelemaan.
Itse asiassa lempiasioitani on se hetki, kun häilyn unen ja valveen rajoilla. Kuuntelemani jakso sekoittuu pikkuhiljaa unimaailmaan. Käyn yleensä tässä vaiheessa pari kertaa vielä oikeasti hereillä ja muistan täydellisesti pienet uneni. Jokin siinä toden ja fantasian sekoituksessa on viehättävää.

Tämä outous juontaa juurensa lapsuuteen. Manuaalisten iltasatuhetkien jo jäätyä taakse kuuntelin satuni c-kaseteilta. Näin unissani seikkailivat mm. Pekka Töpöhäntä, Nalle Puh, Pontus Pii, sekä Nalle Luppakorva. Ja totta kai Karhuherra Paddington. Osasin kaikki nauhat ulkoa, mutta se ei vähentänyt tarinoiden taikaa. Tutut juonenkäänteet olivat lohdullisia ja lukijan tasainen ääni hypnoottinen. Voi, kun noihin nauhoihin vielä pääsisi käsiksi. Miksei kukaan voinut varoittaa, ettei menisi montaakaan vuotta ennen kuin c-kasetit lakaistaan historiaan ja perinteiset mankat jäävät täysin unohduksiin?
Löysin tässä taannoin vanhat korvalappustereoni ja olihan kasettejakin vielä pari tallella. Mutta surprise surprise, ne sisälsivät vain musiikkia. Masentavaa. Tahdon takaisin 90-luvulle. Elämä oli helpompaa. Enkä myönnä, että se johtui suurimmilta osin siitä, että olin pentu. Nykyaika on ihan liian monimutkaista, täynnä typerää teknologiaa. Sitä minä mahdollisessa tulevassa opiskelussakin eniten pelkään... Tietokonetta. (Kirjoitti hän nettiblogiinsa..)

Jaaha. Tajunnanvirta, paras virta.