Näin heti alkajaisiksi totean, että haluaisin istuttaa VR:n nettisivujen kehittäjän alas ja kysyä häneltä pari tiukkaa kysymystä. Yritin eilen etsiä tietylle päivälle osuvia lähtöjä, tuloksetta. Ajattelin jo, että pitäkööt tunkkinsa, menen muutenkin mieluummin linja-autolla. Mutta ensimmäinen bussi ko. päivänä lähtee Oulusta puolen päivän aikoihin. Minun pitäisi olla klo 9:00 Ylitornion diakonissaopistolla. Isäkään ei voi minua siellä käyttää, kun ei ole lomapäiviä, joista repiä vapaata. Hitto, minä vaikka juoksen sinne. Niin joo, pääsykokeista on siis kyse. Jännittää. Ja tällä hetkellä siis jännittää enemmän se, että pääsenkö koko hemmetin Ylitornioon, kuin itse koe.

 

Eilisen aikana kehittyneen paineen ja vitutuskäyrän sain illalla onneksi purettua virkkaamiseen. Olen viime päivät tehtaillut patalappuja ja pannunalusia. Ensimmäisen yritelmän työnsin heti äidille syntymäpäivälahjaksi, kts. kuva, koska (kiitos Kelan tunnetun ripeyden) finanssitilanteeni ei ole kehuttava, enkä näin ollen kyennyt parempaakaan lahjaa hankkimaan. Eilen aloitin taas uudet lappuset. Tällä kertaa tähtään äitienpäivään. Isän äidille menee ainakin pari, ehkä äipällekin. Kyllähän se jo yhdet tilasi tykästyttyään gerberakuvioon, jota värkkään noihin mummun lappusiin.

 

Mutta niin ihanaa kuin virkkaaminen onkin, on siitä välillä pidettävä taukoa. Hartiani ja niskani tuntuvat jämähtäneen yhteen asentoon ja tämä jumitus on tuonut mukanaan uskollisen aisaparinsa päänsäryn. Tähän jomotukseen ei auta ottaa särkylääkettä, eikä juoda kahvia. Täytyy vaan aika ajoin malttaa laskea langat sivuun ja tarttua mieluummin vaikkapa kirjaan, tai lähteä kävelylle. Kokeilin eilen kumpaakin.

Luin vihdoin ja viimein Kellokosken prinsessan. Se on kummitellut takaraivossa siitä asti, kun näin Prinsessa-elokuvan ensimmäisen kerran. Ja olihan se mielenkiintoinen kokemus. Vaikka onkin itsestään selvää, että itse Annan tarina minua eniten kiinnosti kirjaan tarttuessa, olin iloisesti yllättynyt psykiatrisen hoidon historian käsittelyn laajuudesta. Hoitojen ja osastojen kehittymistä käsittelevät osuudet nousivat kirjan mielenkiintoisimmiksi pätkiksi ja taisin hermostuttaa äidin muutamaan otteeseen lukemalla ääneen kuvauksia erilaisista hoitomenetelmistä. Tunnustan muuttuvani maailman sietämättömimmäksi ihmiseksi lukiessani todella hyvää kirjaa. Parhaat palat (ja välillä jopa hieman keskinkertaisempiakin siivuja) on vaan pakko jakaa onnekkaille kanssaolijoille. Tuo tulikin todistettua taas tänään, kun aloitin Oscar Wilden teoksen De Profundis. Olen lukenut sieltä täältä pätkiä ääneen ja saanut tehokkaasti sekä äidin, että pikkuveljen ottamaan jalat alleen.

 

Nyt he ottivat omaa aikaa ja sysäsivät minut tieltään katsoakseen Midsomerin murhat rauhassa. Tekisi mieli ottaa nokoset, mutta en malta. Mielessäni on miljoona asiaa ja kaikki pitäisi muka tehdä nyt heti. En ole aikaisemmin huomannut itsessäni tällaista levottomuutta kohti kesää mentäessä. Kehitän itselleni jatkuvasti uutta tekemistä, innostun uusista asioista, mutta kappas vain, iso osa jää roikkumaan. Tädin 50-vuotislahja on ollut kesken jo jonkin aikaa, enkä millään meinaa onnistua repimään itsestäni riittävästi sinnikkyyttä ja keskittymiskykyä. Mummun äitienpäivälahjan valmistuminenkin mietityttää. Pitikö valita niin rasittava tilkkukuvio?

Onneksi tähän jälkimmäiseen on vielä viikko aikaa ja tädin synttäritkin ovat vasta heinäkuussa. Silti. Hirvittää. Tuntuu että aika luisuu käsistä, vaikken käytännössä edes tee mitään. Istun sohvalla virkkaamassa ja välillä naputan Tapped outia tabletilla. Lueskelen ja pelailen pleikkaria. Haaveilen. Piru vieköön, että minä haaveilen...