Tällä kertaa en odota montaa kuukautta uuden päivityksen kirjoittamista, vaan pidän pienen tauon askartelusta istahtaakseni koneen ääreen. Tai no, koneen ääressähän tässä on istuttu melkein koko päivä, vaikkakin enimmäkseen askarrellen. Päätin nimittäin, että tänä vuonna joulu ei pääse yllättämään tätä tyttöä. Aloitin eilen koristeiden tekemisen. Mahdollisia pikkuisia joululahjoja alan tehdä myöhemmin, jos tili jossain välissä näyttäisi edes sen verran plussaa, että saisi ostettua pari uutta lankakerää.

 

En ole koskaan tehnyt itse suolataikinaa. Eihän se siis vaikeaa ole, mutta jostain syystä se ei ole koskaan edes käynyt mielessä. Eilen kuitenkin selailin hyvin inspiroivaa, jouluista askartelukirjaa ja löysin niin ihania ideoita, että olihan se sitten pakko kokeilla. Illalla pääsin jo maalailemaan ensimmäisiä tuotoksia ja tänään eka setti koristeita on jo valmiita. Yksi on löytänyt paikkansakin ulko-oven kapeasta ikkunasta. Onneksi äidillä oli rautalankaa.

 

(Maskottipupu on oma muunnelma aiemmassa julkaisussa nähdystä pupusta.)

 

Tämä käsityötohina on viimeisen puolentoista viikon aikana ollut muutenkin jotain uskomatonta. Koko ajan tekee mieli tehdä jotain ja koko ajanhan minä sitten jotain teenkin. (Milloin en siis pidä taukoa ja lueskele.) Tein äidin työpaikalle pupumaskotin ja äidin työkaveri oli kuulemma kysellyt, olenko koskaan ajatellut opiskelevani artesaaniksi. Ensin naurahdin ajatukselle. Mutta olisiko se niin outoa? En minä tiedä. Jotenkin juuri nyt tuntuu, ettei jaksaisi ajatella asiaa ollenkaan. Homma voisi olla kiinnostavaa, en kiellä sitä. Mutta minulla on tunne, että olisin huono siinä toimessa. Kaikki muut olisivat varmasti parempia. Minua ja kohellustani katseltaisiin säälivästi ja lopulta sekin homma vain ajaisi päin seinää. Argh, tämä epävarmuus ja itsensä jatkuva kyseenalaistaminen alkaa ottaa hermoille. Voisi siis ajatella jotain muuta...

 

Lukeminen! Ah, lukeminen. Olen jälleen löytänyt sen. Kesällä päissään ei hirveästi tullut luettua, mutta nyt syksyn mittaan tämä rakas harrastus on alkanut taas maistua. Viimeisimpinä tuttavuuksina Mihail Bulgakov ja Juhani Brander. Jälkimmäisen tekstejä lukiessani olen röhönauranut ääneen keskellä yötä (sori naapurit) ja Bulgakovia fiilistellessä taas käynyt täysin vieraissa maisemissa, mutta jollain kaukaisella tavalla tutuissa tunnetiloissa.

Huippua fiilistelyä on tarjonnut myös American Horror Story. Aikuisten oikeasti, olen vasta nyt löytänyt sen sarjan. Ja totta kai, olen tehnyt sen virheen, että katselen sitä yön pimeinä tunteina yksin. Ja pelkään. Ja itken. Ensimmäinen kausi sai hanat auki useaan otteeseen, toinen kausi ei ole vielä onnistunut tekemään samaa. Saapa nähdä.

Nyt täytyy kuitenkin alkaa valmistautua Antti Holma Show:ta varten. Eli kahvin keittoon, mars!