Idean avautumiseen sain tänä iltana tullessani kotiin kauppareissulta. Suljin ulko-oven ja astuin eteiseen. Hengitin syvään ja huomasin, että asunnossani ei haise. Se hetki sai hymyn huulille ja itse asiassa taisin siinä kuiskatakin pienen "jesss"-sanasen. Mutta eikös sen pitäisi olla ihan normaali tilanne? Siis, että asunto ei haise pilaantuneen ruuan, pinttyneen lian ja vanhan kaljan sekoitukselta? Ei se aina ole.

Olen suunnilleen perjantaista (tai lauantaista, kuka näitä muistaa) asti maannut sohvalla apaattisena. Sitä taas edelsi kahden viikon rehellinen benderi. Juuri tänään katselin tyhjiä kaljalaatikoita. Niitä oli 11. Ei kuulosta ehkä niin katastrofaalisen paljolta, mutta silti. Kyllä se kahteen viikkoon ahdettuna vaan tuntuu aika tujakasti.

Se juominen. Eka ilta ja jopa se seuraavakin päivä ovat yleensä ihan siedettäviä, ehkä jopa kivoja. Aloitellessa mieli on virkeä ja on energiaa laittaa ruokaa ja ehkä itsensäkin. Usein sinä putken alkuiltana menojalkaa nimittäin saattaa vähän vipattaa ja niin lähipubi kutsuu. Uusia kavereita löytyy ja meno on kova. Seuraavana aamuna kuitenkin turhan usein tyttö herää meikit poskilla, sukkahousut väärinpäin ja pahimmassa tapauksessa vieressä on joku täysin tuntematon. Eihän siinä. Jos vain sen karpaasin häädettyään kykenisi keittämään kahvit ja selvittelemään päänsä. Mutta kun ovi kolahtaa, niin uusi tölkki aukeaa. Tärinät juodaan pois ja sitten alkaakin olla taas hyvä olo. Takaraivossa tosin jyskyää paha aavistus siitä, millaisia päiviä on vielä edessä.

Baarisekoiluista huolimatta olen kuitenkin yksinjuoja. (Onkohan tuo oikea sana?) En niin hirveästi tykkää esimerkiksi juhlista, joissa pitäisi osata juoda sivistyneesti. En minä halua juoda kahta lasia viiniä ruuan kanssa ja jatkaa kahvilla. Minä haluan istua jalat ristissä sohvalla mukavissa vaatteissa, läppäri käsillä muun maailman sulkiessa silmänsä. Tai sitten minun sulkiessani silmäni muulta maailmalta. Facebook, runosivusto, interpals, youtube, nettipelit (ei tietenkään liian vaikeat, semmoset point & click -tyyppiset ovat sellaisia, joihin jaksaa siinä tilassa keskittyä), sekä tietysti TV. Välillä vähän musiikkia Spotifysta. Sitten kun uni alkaa olla lähellä haetaan jääkaapista jotain. Mitä tahansa. Ei siinä viidentenä päivänä enää jaksa katsoa, mitä suuhunsa pistää. Sitä vain syö vähän jotain yrittäen huijata itseään, että se suojaisi pahimmalta krapulalta. Ei, ei se suojaa.

Putken viimeiset päivät ovat täyttä helvettiä. Sitä herää ja ensin vähän kuulostelee, tuleeko oksennus nyt vai heti. Jos se ei heti lennä ja kaljaa yhä on, äkkiä tölkki auki ja puolet kurkkuun. Tärinä on kamala, olo helvetillinen ja morkkis vertaansa vailla. Juomista jaksaa yleensä 2-4 tuntia, sitten pitää taas painaa pää tyynyyn. Koiranunta saa nukuttua yleensä myös sen parisen tuntia, sitten taas kokeillaan, meneekö vielä alas. Tätä vaihetta jatkuu yleensä kaksi, parhaimmillaan/pahimmillaan kolmekin päivää. Siitä lähdetään sitten siihen krapulaan.

Eikä muuten puhuta päänsärystä ja vähän säikystä olosta. Ei, vaan oksennetaan noin 10 minuutin välein, ja oksennetaankin muuten rajusti. Sitä kestää noin vuorokausi. Ikää kun tulee, tuo vaihe vaan pitenee. Lopulta tuntuu, ettei oikeasti enää edes jaksaisi. Mutta aina vain pakko nousta istumaan, nostaa sanko syliin ja kyyneliä puskien vaan jatkaa. Kipu on loppuvaiheessa sanoinkuvaamaton.

Kun sitten yhtäkkiä huomaa, että edellisestä pitkästä syljestä on jo pari tuntia, voi kokeilla juoda pari vähän isompaa kulausta vettä, tai jos oikein onnekas on, kivennäisvettä. Jos ne pysyvät sisällä, voi onnitella itseään. Norjan puhumisen vaihe on ohi. Mutta itse se kiirastuli ei vielä lähellekkään.

En kuulu niihin onnekkaisiin, jotka kykenevät tuon vaiheen jälkeen nukahtamaan. En pysy edellisen vaiheen rujon fyysisen haasteen takia edes pystyssä moneen monituiseen tuntiin. Makaan sohvalla kuunnellen loopina yleensä Uuden Päivän jaksoja youtubesta. Siinä on jotain tutun rauhoittavaa. Enkä tuossa tilassa osaa olla hiljaisuudessa, tarvitsen puhetta ympärilleni. Tässäkin vaiheessa on vielä äärimmäisen vaarallista edes ajatella syövänsä jotain, mutta aina välillä uskaltaa siemailla nesteitä. Vatsakipu, krampit, päänsärky ja tärinä pysyvät kuitenkin tasaisen lujina, eikä sähköiseen mieleen uni tule.

Juurikin nyt olen viimeinkin selvinnyt kolmen vuorokauden valvomisesta. Siihen lasketaan krapula, sitä seuraava päivä, sekä sitten jo päivä jona kykenin vähän syömään ja jaksoin (hyvin vähän, mutta kuitenkin) raivata olohuonettani, jotta pääsisin esteettä keittiöön vesihanalle. Viimeiset tunnit ennen nukahtamista olivat järkyttäviä. Kuulin ääniä. Ei ollut ensimmäinen kerta. Kesällä tein oman valvomisennätykseni, vähän reilut 4 vuorokautta. Silloin aloin pikkuhiljaa jo nähdäkin harhoja ja voin sanoa, että se oli jumalauta pelottavaa.

Tällä kertaa "onneksi" vain kuulin omiani. Kello alkoi olla kahdeksan aamulla ja olin epätoivoinen. Sitten kuitenkin tunsin sen, pää alkoi painua läpi tyynystä. Ja kun seuraavan kerran tulin tietoisuuteen ja avasin silmäni, kello oli kolme iltapäivällä. Melkein itkin onnesta.

Se oli eilen. Tuolloin nousin ylös ja keitin kahvit. Olo oli silti henkisesti täysin paska. Katselin kämppäni raunioita. Nyt seuraa se ällöttävä osuus:

Kun juon, keskityn vain siihen. Jos ennen sammumista tölkissä on yhä olutta, en minä jaksa käydä kaatamassa sitä viemäriin. Lasken tölkin pöydälle. Jokainen voi mielessään laskea, kuinka monta kertaa kahden viikon aikana ehtii sammua luettuaan noista parin tunnin pätkistä. Ja jokaisella kerralla jälkeen jää se tölkinpohja. Kämppä on siis aika pitkälti täynnä niitä. Keittiö taas. Likaiset astiat, pitsojen syömättömät reunat ja jääkaapissa majailevat, pilaantuneet ruuat. Eilen jaksoin tehdä sen verran, että yökköreaktio tiukilla tyhjentelin puolikkaat tölkit viemäriin, pussitin ne ja siirsin nämä kolisevat säästöpossuni pois näkyviltä. (Tässä vaiheessa rahatilanne on sellainen, että ennen seuraava tukipäivää kaikki ruoka ostetaan tyhjillä tölkeillä.)

Astioille en kyennyt tekemään kuitenkaan mitään. Ottaessani maitoa jääkaapista pidätin hengitystä. Vain sohvalla olin suhteellisen turvassa hajulta. Tuoreen maidon selitän sillä, että kuitenkin pystyn lähikaupassa käymään heti, kunhan jaloillani pysyn. Peitän paskaiset hiukseni pipolla, järkyttävät kasvoni kaulahuivilla ja kiiruhdan vain nopeasti maitohyllyn kautta kotiin.

Eilen olin jo sen verran selvä ja järjissäni, että tiesin kyllä, mitä kaikkea pitäisi tehdä. En silti vain kyennyt siihen. Ajattelin jo, että lähtisin ulos kävelylle. Kävelisin niin pitkälle kuin voisin. Pukeutuisin liian vähiin vaatteisiin ja yrittäisin paleltua. Illalla mennessäni nukkumaan mielessä pyörivät kaikenlaiset ajatukset aina itsesäälistä ja itseinhosta itsetuhoon. Ulospäin muille ihmisille sanoin kuitenkin tilanteen olevan jo parempi. Ja olihan se fyysisesti. En vain oikein tiennyt, miten olisin kaivanut ihmisen itsestäni esiin.

Tänään heräsin jälleen iltapäivällä ja rupesin kahville. Kahvin keittyessä sen enempiä ajattelematta vetäisin kumihanskat käteeni ja keräilin ruuanrippeet kipoista ja lautasilta ja pussitin ne. Minulta meni puolisen tuntia ennen kuin istahdin aamukahville. Laitoin pahiten pinttyneet astiat likoamaan ja keräsin roskat olohuoneesta. Uskomatonta, mutta totta. Emmerdalen alkaessa keittiö oli puhdas. Olin tiskannut jokaisen astian, ne pahimmatkin! Päätin siinä vaiheessa, että jatkan huomenna. Mutta kun se piikki iskee, niin se iskee. Long story short: Emmerdale jäi taka-alalle.

Nyt kello on yhdeksän ja kämppä on imuroitu, järjestelty ja jääkaappia avatessa ei tarvitse pelätä näkevänsä mitään pilaantunutta. Kaupasta on haettu tuoretta syötävää, pyykit on laitettu valmiiksi huomista pyykkivuoroa varten ja kylppäri on pesty. Ainoastaan makuuhuone odottaa vuoroaan.

Mutta se tunne, kun suihkusta tultuasi katsot itseäsi silmiin peilistä ja tiedät, että olet saavuttanut jotain... Se on sanoinkuvaamaton. Tiedän, ettei pikku siivoilu ja itsensä peseminen ehkä kuulosta lukijasta paljolta, mutta minulle se oli iso askel. Täällä voi taas kävellä ravistelematta jatkuvasti roskia sukistaan, hengittää vapaasti ja keittiön tasoille uskaltaa koskea pelkäämättä saavansa jotain hullua bakteeria. Tein tuleville päiville ruokalistaa, jotta tiedän mitä kokkailla ja kävin hakemassa niihin tarvittavat aineet kaupasta. Otin huomista varten jauhelihan sulamaan. Keitin iltateetä. Ja tiedän, että tänne uskaltaa taas päästää jonkun sisälle häpeämättä, näin niinkuin lauantaiksi sovittua liikkuvan avohoidon kotikäyntiä ajatellen.

Se ihminen on taas löytynyt. Siinä ehkä kesti, mutta se tapahtui.

Kiitos ja anteeksi.

En ole koskaan tehnyt itse suolataikinaa. Eihän se siis vaikeaa ole, mutta jostain syystä se ei ole koskaan edes käynyt mielessä. Eilen kuitenkin selailin hyvin inspiroivaa, jouluista askartelukirjaa ja löysin niin ihania ideoita, että olihan se sitten pakko kokeilla. Illalla pääsin jo maalailemaan ensimmäisiä tuotoksia ja tänään eka setti koristeita on jo valmiita. Yksi on löytänyt paikkansakin ulko-oven kapeasta ikkunasta. Onneksi äidillä oli rautalankaa.

(Maskottipupu on oma muunnelma aiemmassa julkaisussa nähdystä pupusta.)

Tämä käsityötohina on viimeisen puolentoista viikon aikana ollut muutenkin jotain uskomatonta. Koko ajan tekee mieli tehdä jotain ja koko ajanhan minä sitten jotain teenkin. (Milloin en siis pidä taukoa ja lueskele.) Tein äidin työpaikalle pupumaskotin ja äidin työkaveri oli kuulemma kysellyt, olenko koskaan ajatellut opiskelevani artesaaniksi. Ensin naurahdin ajatukselle. Mutta olisiko se niin outoa? En minä tiedä. Jotenkin juuri nyt tuntuu, ettei jaksaisi ajatella asiaa ollenkaan. Homma voisi olla kiinnostavaa, en kiellä sitä. Mutta minulla on tunne, että olisin huono siinä toimessa. Kaikki muut olisivat varmasti parempia. Minua ja kohellustani katseltaisiin säälivästi ja lopulta sekin homma vain ajaisi päin seinää. Argh, tämä epävarmuus ja itsensä jatkuva kyseenalaistaminen alkaa ottaa hermoille. Voisi siis ajatella jotain muuta...

Lukeminen! Ah, lukeminen. Olen jälleen löytänyt sen. Kesällä päissään ei hirveästi tullut luettua, mutta nyt syksyn mittaan tämä rakas harrastus on alkanut taas maistua. Viimeisimpinä tuttavuuksina Mihail Bulgakov ja Juhani Brander. Jälkimmäisen tekstejä lukiessani olen röhönauranut ääneen keskellä yötä (sori naapurit) ja Bulgakovia fiilistellessä taas käynyt täysin vieraissa maisemissa, mutta jollain kaukaisella tavalla tutuissa tunnetiloissa.

Huippua fiilistelyä on tarjonnut myös American Horror Story. Aikuisten oikeasti, olen vasta nyt löytänyt sen sarjan. Ja totta kai, olen tehnyt sen virheen, että katselen sitä yön pimeinä tunteina yksin. Ja pelkään. Ja itken. Ensimmäinen kausi sai hanat auki useaan otteeseen, toinen kausi ei ole vielä onnistunut tekemään samaa. Saapa nähdä.

Nyt täytyy kuitenkin alkaa valmistautua Antti Holma Show:ta varten. Eli kahvin keittoon, mars!

Tällä kertaa minulla on kuitenkin (semi)hyvä syy. Romahdus. Täys romahdus. Perustin tämän blogin aiemmin juurikin kuntoutukseni tueksi ja kanavaksi tuoda esille ajatuksiani, sekä vähän käsitöitä. Toukokuun lopulla tapahtui kuitenkin jotain. Lyhyestä virsi kaunis, oppisopimuskoulutus on purettu ja olen jälleen sairaslomalla. Odottelen päihdekuntoutukseen pääsyä ja yritän pitää pääni kasassa. Koko kesä meni enemmän tai vähemmän neljän seinän sisällä milloin selvin päin, milloin kännissä, milloin päätä seinään hakaten, milloin viillellen.. Sanotaan nyt, että takana on rankin koskaan kokemani kesä. Pelkoa kämpän menetyksestä, kissoista luopuminen, totaalinen pohjakosketus. Itsemurhakirjeitä, yksinäisyyttä, ahdistusta ja epätoivoa. Elokuussa homma lähti pikkuhiljaa eteenpäin, kun suostuin viimein ottamaan vastaan apua ja myöntämään ongelmien palanneen.

Juuri nyt, tällä hetkellä elämä alkaa näyttää taas vähän paremmalta. En ainakaan haudo itsemurhaa joka toinen sekunti, enkä ole kahteen viikkoon juonut. On todennäköistä, että päihdekuntoutus alkaa hyvinkin pian. En malta odottaa. Koen todella haluavani sinne, ja että siitä tulee olemaan hyötyä. Jospa sitten uskaltaisi ensi vuonna katsella jotain uutta koulutustakin, kun ei tuosta laitoshuoltajan hommasta nyt tullutkaan mitään. Toisaalta, hyvä etten valmistunut. Näin jälkeen päin pohdiskeltuani olen tullut siihen tulokseen, että olisin tullut siinä työssä vain hulluksi. En minä nauttinut työstäni enää loppua kohden ollenkaan. Parempi hakeutua hommiin, jotka kiinnostavat.

Mutta. Siis. Niin. Tämmöstä tällä puolen ruutua. Käsitöitä olen kuitenkin onnistunut saamaan valmiiksi. Pari kuvaa niistä. Ettei siis mitään niin pahaa, etteikö rahtunen hyvääkin. Joskopa tästä uuteen (raivoraittiiseen) nousuun.

Ohje pupuun:

http://onnenommel.blogspot.fi/2011/09/virkkausohje-pupu.html

Ohje kissaan:

http://openlangat.blogspot.fi/2015/01/helppo-neulekissa-miu-mau-miu-mau-miu.html

Otetaan tämä uutena yrityksenä. Tukka sekaisin ja leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä!

Muutenkin Jouluni oli ihana. Viimeisenä kahtena vuotena en ole lähtenyt isän puolen suvun luo Joulun viettoon, vaan olen ollut kahdestaan äidin kanssa. Nyt lähdin mukaan ja olihan se kiva nähdä porukkaa. Serkutkin oli kasvaneet hurjasti! Mutta kun on vähän sosiaalisesti ahdistunut luonne, niin sitten on. Hauskuudesta huolimatta kurkkuani kuristi. En voi sille mitään, eikä se ole henkilökohtaista ketään kohtaan, mutta illalla oli ihanaa rauhoittua äidin luona pikkuisten vauvojen ja vähän isompienkin vauvojen kanssa. Neljä kissaa pyörimässä ympärillä, oli mahtavaa!

Tänään sitten tultiin Alanin ja Stephenin kanssa kotiin. Pojat ei jaksaneet stressata uutta kämppää lainkaan, vaan kävivät hyvin tottuneesti ensin nuuskimassa joka nurkan. Tuota seurasi visiitti ruokakupille, pieni kuopaisu hiekkalaatikolla ja sitten olikin aika käpertyä äiskän sohvalle levittämälle viltille, jolla nuoret herrat edelleen lepäävät. Keräilevät selkeästi energiaa taas iltavillejä varten. Ja siinäpähän villeilevät!

Olen aivan rakastunut noihin pikkuisiin, vaikka ne pieniä piruja välillä ovatkin. Piruilu kuuluu pentuiluun.:D Nilkat ja varpaat saavat yöllä kyytiä ja mun äidin joulukuusikin kaatui kerran leikkien tohinassa. Mutta kun nuo pienet on kuitenkin niin herttaisia. Täällä mun kämpässäkin olisi ollut monta piiloa, mihin mennä ekoille unille. Mitä vielä! Pojat asettui tuohon ihan mun viereen sohvalle ja aina kun välillä rapsuttelen niiden pikkuisia massuja kuuluu vaan hurja kehräyksen turina!

Alan Davies ja Stephen Fry ovat nyt tehneet tästä kämpästä oikean kodin.

Isähän oli sitä mieltä, että tää kämppä on jopa liian iso minulle yksin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koko on just eikä melkein passeli. Neliöt on käytetty oikein hyvin. Kylppärin kokoa isä ihmetteli eniten. Mihin noin isoa kylppäriä muka tarvitsee?! Huomautin, että on ihan mukavaa, että pyykit voi kuivattaa kylppärissä, eikä tarvitse tuoda telinettä olkkariin. Ja suihkutilaa on reippaasti. Naisena arvostan tuollaisia asioita.:D

Arvostan myös suuresti sitä, että minulla on nyt oikea makuuhuone. Tuntuu kivalta illalla sammutella valot muusta kämpästä, sulkeutua makkariin ja valmistautua nukkumaan. Selkeä makuuhuone on vaikuttanut positiivisesti nukkumiseeni. Olen mielestäni nukkunut viimeisen viikon aikana levollisemmin kuin pitkiin aikoihin.

Olen saanut osan huonekaluistani lahjoituksena, osan olen ostanut itse. Vaikka kaikki tavarat eivät sovikaan toisiinsa, olen silti omasta mielestäni onnistunut luomaan ympäristöstäni omanlaiseni. Ruokapöytä saa rahatilanteen salliessa ylleen juuri oikeanlaisen pöytäliinan ja olen jo suunnitellut millaista mattoa alan kutoa olkkarin lattialle. Olen kolunnut kirppareita löytääkseni seinille jotain juuri oikeanlaista, mutta noita Ankkatauluja lukuunottamatta vielä ei ole tärpännyt. Ikeassahan olisi ollut ihania canvas-tauluja, mutta kun ne samat Chaplinit yms. löytyvät joka toisesta kodista. Minä tahdon jotain persoonallista ja kaunista. Eipä noilla niin kiire ole. Ehdin löytää seinilleni jotain juuri sopivaa.

Olen erittäin tyytyväinen siihen, että saan sisustaessani harrastukseni näkyviin. Yhdessä nurkassa töröttää neulekori ja TV:n vieressä seisoskelee kitara. Kirjahylly tulee käsittämään kutistuneen DVD-kokoelmani, sekä harvat kirjani. Sohvapöydälle olen levittänyt 500:n palan palapelin, jonka kanssa ennustan hävittäväni loputkin marmorikuulat pienestä päästäni. Mutta onpahan tekemistä.

Välillä tuntuu, että tekemistä on liikaakin. En tiedä mikä, mutta joku on kaivellut jo pitkään. Olen huomannut itsessäni piirteitä, jotka näyttäytyivät viimeksi silloin, kun viimeisin syvempi masennuskausi oli alkamassa. Nyt osaan onneksi lukea merkit ja tiedän valmistautua, mutta pahalta tuntuu silti. Vaikka lääkitys kuinka on kohdillaan ja mielekästä tekemistä on, mitä se on verrattuna siihen tunteeseen, että voisi koska tahansa hypätä ratakiskoille taakseen katsomatta? Nyt ei siis tunnu tuolta, mutta luulen ja pelkään, että tuo tuttuakin tutumpi tunne on palailemassa. Yritän toki pitää huomioni muualla, mutta miten kauan tahdonvoimani riittää, kun töissäkin on alkanut hieman hiertää?

Töissä siis hiertää vain stressi, ei sen kummempaa. Olen edelleen sitä mieltä, että tuo päiväkoti on minulle juuri oikea paikka. Saan työstäni vastineeksi niin paljon. Koen lähes päivittäin pieniä ja arkisia hyviä tunteita ja ne juuri pitävät pääni pinnalla. Yksikin muikea hymy juuri vuoden täyttäneeltä pikku mieheltä ja päivä on pelastettu. Kiire vain yrittää painaa takaisin pohjalle, mutta ainakin vielä olen tiukasti kiinni rantahietikossa.

Toivotaan, ettei ote lipsu.

Ja sitten paskapuheet sikseen, minä menen huomenna allekirjoittamaan vuokrasopimuksen!

Kaikki on taas vaan tapahtunut. Mitenkäs sitä sanotaankaan, asioilla on tapana järjestyä? Laitoin asuntohakemuksen Osnalle vajaat kolme viikkoa sitten, jos muistan oikein. Eilen kävin toimistolla ja sain asuntotarjouksen. Tänään kävin katsomassa kyseistä kämppää ja huomenna käyn tosiaan allekirjoittamassa vuokrasopimuksen. Kuukauden päästä pääsen muuttamaan ihanaan kaksioon!

Olen onnesta sekaisin! Asunto oli kuin tehty minulle. Tilava keittokomero (siis oikeasti ainakin kolme kertaa isompi kuin ekan oman kämppäni keittokomero), hyvän kokoinen kylppäri, iso makuuhuone jota oltiin siunattu paljolla kaappitilalla, sekä vähintään yhtä iso olohuone, josta pääsee parvekkeelle. Asunto on kolmannessa kerroksessa, joten jopa minä uskallan oleskella parvekkeella. Näen jo sieluni silmin jyskistä valmiiksi hankkimani ihanat, valkoiset huonekalut paikoillaan. Ainut, mikä vielä puuttuu, on sohva. Mutta ehtiipä senkin. Huhhuh, olen aivan tiltissä. Tätä on niin odotettu ja nyt se on lähellä.

Nyt pitäisi sitten katsella verhoja ja miettiä pöytäliinaa ja sen sellaisia. Niillä saa äkkiä vähän askeettisemmastakin kämpästä lämpimän kodin. Nähtiinhän se töissäkin. Ruokasaliin kun saatiin ihanat, värikkäät verhot, niin ilme oli heti eri.

Ja ehkä hienointa tässä kaikessa on se, että olen saanut velka-asiat eteenpäin ja alan maksella niitä pois heti seuraavasta tilistä. Uskomatonta miten kymmenen minuutin puhelun seurauksena voi olla niin älyttömän suuri helpotus! Aivan järkyttävän iso peikko putosi nyt kelkasta. Velat on siellä vieläkin, ne ei ihan heti karkaa mihinkään, mutta ne alkaa lyhentyä. Olen ottanut itseäni viimein niskasta kiinni ja kohdannut vastuun. Ja se tuntuu hyvältä, ihan uskomattoman hyvältä.

Ajatella... Oma kämppä, velkojen lyhennys, työt, koulu ja mahdollisesti vielä kissanpentu kirsikaksi tämän suuren kakun päälle.;) Tuttava vihjaisi, että hänellä saattaisi jossain vaiheessa olla tarvetta sijoituskodeille, joten sormet ja varpaat ristiin vaan.

Kaunis on elämä, kun sitä tarpeeksi kauan jaksaa katsella ja käännellä. Rasmuskin on sitä mieltä.

En ole koko viikolla katsonut Emmerdalea. Ne on nauhalla ja valmiina katsottaviksi tänä iltana. Mikäs sen parempaa? Kahvia, namia ja monta monta monta jaksoa Emmerdalea. En siis missään nimessä ole koukussa sen piskuisen kylän tapahtumiin, en! Teki kyllä mieli protestoida ja lopettaa katsominen nyt, kun Carl kuoli. Carl oli aivan loistava hahmo. Vittumainen ja katkera. Hauska tyyppi. Snif.

Emmerdalet auttavat tänään myös pitämään tämän väsähtäneen sielun hereillä. Aloitin toissapäivänä ketipinorin käytön uudestaan ja totuttelen vielä. Eilen en jaksanut taistella vastaan, vaan nukahdin sohvalle vähän ennen viittä. Äiti herätteli minut kuudelta ja hyvä että herätteli. Olisin varmaan posottanut keskiyöhön ilman häiriöitä ja sitten loppu yö olisi ollut pilalla.

Tämä homma on nyt kuluneella viikolla tuntunut muutenkin jotenkin naurettavalta. Väsymys on ollut älytön, mutten ole saanut nukutuksi kunnolla (siksi siis ketipinor). Yöt olen nukkunut katkonaista koiranunta ja päivisin vetänyt kahvia ja energiajuomia, jotta pysyisin hereillä. Yöllä uni on taas huonoa kaiken kofeiinin jäljiltä ja seuraavana päivänä pitää taas tankata, jotta jaksaisi iltaan asti. Ei niin mitään järkeä.

Tänään on eka päivä vähään aikaan, kun ei tee mieli ottaa päiväunia. Enkä ole juonut kuin kaksi kuppia kahvia ja yhden ED:n. Meno alkaa näyttää jo vähän paremmalta. Viime yönä unta tuli taukoamatta kuusi tuntia, eikä aamuväsymystäkään oikeastaan ollut. Nousin viideltä ja kymmenen yli olin jo täydessä vauhdissa. Töissä lounaan jälkeen oli vähän vaikeampi hetki, mutta siitä oli hyvä puskea läpi positiivisuuden voimalla. Positiivisuutta valoi pieni poika, joka ei nukkunut päiväunia vaan esitteli minulle aiemmin päivällä tekemäänsä piirrustusta.

Se on siinä. Olen saavuttanut pisteen jossa olen aikuinen, jolle esitellään taidetta!:)

Muutenkin on ihanaa, kun lapset eivät vierasta enää ollenkaan. Vaikka tehtäviini ei ensisijaisesti kuulukaan luottamuksen luominen lasten kanssa, se on onnistunut suht lyhyessä ajassa. Istuskelin tänään silittelemässä pienimmäisen nassikan pellavapäätä ja sain osakseni sellaisia aurinkohymyjä, että oksat pois. Myöhemmin juttelin hyvän tovin kahden muun naperon kanssa ja nostaessani toisen pois syöttötuolista, väläytti lapsi minulle niin muikean virnistyksen, että olin haljeta ihastuksesta.:D

Eli vaikka välillä onkin rankkaa ja kiireistä, saa noilta lapsilta sellaisia energiapiikkejä, että jaksaa pahimmankin rymyn läpi.

Ihana työ. Hyvä mieli.

Osittain terveystarkastajan ohjeiden innoittamana, osittain taas ylikasvaneen hiusmallini turhauttamana kävin eilen kynityttämässä kuontaloni. Pakko myöntää, että hiusta lähti vähän enemmän kuin olin alunperin ajatellut, mutta nyt yhden päivän totuteltuani olen tullut siihen tulokseen, että täähän onkin aika kiva malli. Ainakin käytännöllinen. Ei roiku silmillä ja helppo laittaa. Eikä pitäisi irtoilla hiuksia = ei tarvitse käyttää hiusverkkoa.:D Plus violetti väri sopii tähän leikkaukseen just passelisti. Tukan väri on siis oikeasti paljon violetimpi kuin mitä tuo kännykän surkean kameran surkea kuva näyttää.

Ja niin, tätini tilasi minulta pikkumaton kylppäriinsä. Piti siis tehdä reissu Lankamaailmaan. Olin vakaasti päättänyt, että kävelen suoraan kudehyllylle, otan sieltä vyyhdin ja suorin kassalle. Mutta kuinkas sitten kävikään? Minua ei missään nimessä pitäisi laskea Lankamaailman syövereihin ilman silmälappuja, tai edunvalvojaa. Kun se pieni järjenääni takaraivossa hukkuu lankojen seireenimäisen laulun alle. Vajaan kympin reissusta tuli siis muutamassa minuutissa neljänkympin reissu. Hyvä minä!

Nyt olisi siis tekemistä. Näistä aarteista ajattelin väkertää maton lisäksi lapaset, patalappuja, pannunalusia, sekä pipon. Ainakin. Katsotaan, miten käy. Pari pannunalusta väkersin jo, ja pipon olen aloittanut. Kuteen kimppuun en yksinkertaisesti ole vielä viitsinyt käydä. Hartiat muistavat yhä liian elävästi miltä edellisen maton tekeminen tuntui.

Katsellaan.

Kuten pari päivitystä sitten kirjoitin, suoritan tällä hetkellä laitoshuoltajan ammattitutkintoa. Eli yhtään kiertelemättä: opiskelen siivoamista. Plus tietysti tekstiilihuoltoa sekä ateriapalvelua. Vaikka tutkinto ei johdakkaan lapsuuteni unelma-ammattiin, niin pidän sitä kuitenkin tärkeänä ja hyvänä työnä. Tiedän, etten aio tehdä laitoshuoltajan hommia lopun elämääni (haluan opiskella jossain vaiheessa lastenhoitajaksi), mutta tällä hetkellä ala tuntuu juuri minulle sopivalta ja oikein odotan opiskelujen etenemistä ja näyttötilanteita.

Olen nyt kuitenkin parilla foorumilla ja kautta rantain päin naamaakin kuullut, että tämä "piiaksi" opiskelu on silkkaa laiskuutta. Ei kuulemma voida edes puhua opiskelusta, kun kyllähän jokainen idiootti osaa siivota. Joo-o. Niinpä niin. Minulta myös kysyttiin, että eikö ota päähän, kun olen päiväkodin henkilökunnasta sitä alinta pohjasakkaa, jota ei taatusti kuulla ja joka vain palvelee muita. Ei, ei vituta.

Mitä ihmiset kuvittelevat? Että siivousalalle hakeutuvat ovat ääliöitä, joilla ei ole aivokapasiteettia opiskella muita aloja? Että siivooja ei työpaikallaan saa näkyä, eikä kuulua? Että siivoaminen on samaa kuin orjatyö?

Minä ainakin olen nyt kolmannen työviikkoni lopulla edelleen erittäin tyytyväinen sekä työhöni, että työpaikkaani. Meitä apulaisia on päiväkodissa kaksi (aamu- ja iltavuorolainen) ja olemme kyllä osa muuta henkilökuntaa, vaikkemme osallistu varhaiskasvatustyöhön.

Lasten vanhemmatkin ovat olleet hirmu mukavia. Teen enimmäkseen aamuvuoroa ja olen aamuisin puuroa jakamassa kun vanhemmat tuovat lapsiaan päikkäriin. Yksikään vanhempi ei ole ylenkatsonut minua, vaan suurin osa on käyneet esittäytymässä ja pari on jopa kysellyt enemmänkin kuultuaan, että olen oppisopimusopiskelija. Varmasti on vanhemmistakin mukavaa tietää jotain aikuisista, joiden kanssa lapset päivänsä viettävät. Apulaisena olen kuitenkin ratkaisevasti läsnä ruokailutilanteissa, sillä minun tehtäviini kuuluu ruuan jakaminen ja terveystarkastajalta tulleiden ohjeiden mukaan ruokaa saa jakaa vain yksi ihminen. Päivystän siis patojen luona koko ruokailun ajan ja hoidan lapsille leivät päällysteineen sekä hedelmät/kasvikset ja maidot. Lapset ovat tässä ajassa tulleet minulle jo hyvin tutuiksi ja muistan ulkoa allergiat ja erikoisruokavaliot. Tässä osoitus siitä, että ehkä meillä laitoshuoltajaopiskelijoillakin on aivot. (Välillä tuntuu, että nykyään pelkkien maitojen hallitsemiseen vaadittaisiin erikoisosaaminen. Normaali maito, laktoositon maito, kauramaito, soijamaito ja toki pienimpien lasten henk.koht. korvikkeet. Huhhuh.)

Siivoamisesta sitten. Ovatko kumihanskat, märät rätit ja vessaharjat joistain oikeasti maailman vastenmielisimpiä asioita? Luulevatko jotkut, että vessanpesu tarkoittaa paskassa kahlaamista? Ylläpitosiivoaminen on kuitenkin suhteellisen kevyttä. Kun vessat pesee päivittäin, vaikeaa likaa ei ehdi kertyä. Kyllä, joskus vessat haisevat mutta hei, ei kukaan työnnä sisuksistaan kukkasia.

Moppaus, imurointi ja pölyjen pyyhintä on myös aika kevyttä hommaa, kun sitä tekee usein ja tekee kerralla homman kunnolla. Ja ajatelkaapas jos jokainen työntekijä yhtäkkiä päättäisi olla liian hieno siivoamaan. Siellä päiväkodissa (kuten tietysti jokaisessa muussakin paikassa) uitaisiin aika pian saastassa.

Ja niin. Asetan taas herätyksen huomisaamuksi klo 4:45. Pitää olla ajoissa aamulla paikalla, että ehdin lakaista aulan ja käytävän ennen kuin keitän mannapuuron pilteille. (Ja vesipuuron erikseen maitoallergikolle.)

Peace out.